Tässä Miniteinin purkaukset-jaksossa teemana on unohtaminen. Lasta harmitti jo tarpeeksi ettei saanutkaan lupaa mennä kaverin luokse suoraan koulusta, kun oltiin sovittu että suoraan kotiin läksyjä tekemään. Mutta sitten kun läksyjen tekoa aloitettiin, huomasimme erään asian.
Matematiikan kirja on jäänyt koululle!
 |
| Miniteinin työvälineet (kuva: Noora) |
Noh, unohduksia sattuu aikuisillekin eikä tässä mitään hätää, ajattelin. Asiahan korjaantuu sillä, että lapsi käy hakemassa kirjan koulusta nopeasti, niin pääsee tekemään sitten läksyjä. Matkaa koululle ei ole pitkästi eli aikaa ei mene paljon, joten eihän tässä mitään ongelmaa ole? (Tässä kohtaa kaikki lukijat joilla on teini-ikäisiä lapsia, varmaan virnuilevat että "niinhän sitä luulisi".. :D) Ilmoitin lapselle että hänen täytyy hakea kirja, joten ei muuta kuin ulkovaatteet päälle ja hakemaan! Mä laitan sillä välin pari laskua maksuun ja sitten ruokaa, päästään tekemään esitelmää sitten kun lapsi tulee ja on matikanläksyt tehty.
Seuraa syviä turhaantuneita huokauksia. Pikku hiljaa hän matelee kohti eteistä. Tuolla se potki kenkiä jalkaansa maata vasten parikymmentä minuuttia. Välillä dramaattisesti valui pitkin seinää nurkkaan makaamaan. Mökötti hautautuen kypärämyssynsä sisään. Potki kenkiinsä, heittikin ne jo jalasta pois (tähän olisin halunnu sanoo että olikohan tuossa nyt järkeä ku työllä ja vaivalla sait ne jalkaan, mutta ajattelin että parempi olla hiljaa). Koitin kannustaa, lopulta sanoin ettei nyt auta mikään, vaan jos kirja unohtuu, se pitää hakea. Etenkin kun on läksyjä huomiseksi. Ei, en voi auttaa mitenkään, muuta ku sua kannustaa ja kertoa että mitä nopeemmin menet, sen nopeemmin oot takas himassa. Ja ei, se väliovikaan ei voi auttaa, joten sen ryskyttäminen seinää vasten ei myöskään auta mitään. Vaan nyt on mentävä, koulun vikat oppitunnit loppuu arviolta 40min päästä, joten menehän niin ehdit varmasti.
Tätä dramaattista episodia oli kestänyt noin 22 minuuttia. Plus tietysti ne lattialla hiljaa mökötykseen menneet minuutit. Sitten se lähti, tietenkin ovet paukkuen. Katselin parvekkeelta uhmaa puhkuvan miniteinini menoa. Siellä se mateli, ja potki lumikökköjä mennessään... *huokaus* :))
Voih kyllähän minä muistan miten teini-iän tullessa kaikki vitutti, etenkin omat mokat jotka piti itse korjata. Ne oli ehkä kaikista pahimpia. So I feel you my dear child, I feel you.
 |
| äidin iltaraamattu, jospa sieltä löytyy johdatusta (kuva: Noora) |
Nooh, onneksi kaikki ei ollut menetetty. Viimeinkin lapsi tuli kotiin, JEE! matematiikan kanssa. JEEE! Kiukku oli varmaan jäänyt lumipyryn pyörrytyksiin, koska kotiin päästyään ei ollut enää mitään hätää. Päästiin syömään, tekemään läksyt ja esitelmää aloitettiin. JEEEEEEEEEE! Ilta meni mukavasti, nukkumaanmenoaika lähestyi.
Kävin hänet peittelemässä. Kehuin että kiukusta huolimatta huolehti omasta hommastaan. Kerroin miten kivaa oli tehdä yhdessä esitelmää. Miten mukavalta tuntuu että lapsi ymmärtää syyn miksi käskin hänen hakea kirjansa. Hän ymmärsi, oli jopa vähän nolona jalan polkemisesta. Sanon ettei se mitään, ja selitän vähän tunnemyrskyistä ja teini-iästä. Toivotan hänelle hyvää yötä.
Yhtäkkiä lapsi ottaa puheeksi surullisen asian. Tulee itku. Menen lohduttamaan, selitän miten ensimmäisen oman lemmikin poismeno on surullinen asia, ja sitä saa surra, saa itkeä. Se tulee hänelle usein mieleen, oman lemmikkihiiren kuolema. Tapahtumasta on useita kuukausia ja hiirulainen sai meillä hyvän ja pitkän elämän ja kuoli sitten vanhuuteen, mutta toki se tuntuu pahalta. Puhun että tiedäthän miten hiirulaisella on nyt hyvä olla, vanhuuden kivut ei enää sitä häiritse. Lapsi nyökkää ja pyyhkii kyyneleitään. Peittelen hänet paremmin ja jään silittelemään hänen päätään, kunnes hän nukahtaa. Mun pikkuiseni, joka päivällä uhkui teini-iän kipuilua, oli taas minun pieni rakas 10vee lapsukaiseni. Niin pikkuinen ja herkkä.
Pysy pikkuisena rakkaani, sulla on kaikki maailman aika kasvaa, eikä minkäänlaista kiirettä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jotain sanottavaa? Jätä kommentti tähän, kiitos. ❤