maanantai 2. heinäkuuta 2018

Kainuu sateenkaaren väreissä



Sosiaalinen media on ollut hyvinkin sateenkaarevissa väreissä, koska juuri juhlimme Helsinki Pride -viikkoa. Itse en valitettavasti päässyt kulkueeseen osallistumaan, koska olimme viettämässä perhelomaa koululaisen kanssa Turussa. Mutta ei hätää minulla, en jää kaikesta Pride-fiiliksestä paitsi, koska:

Enää viikko Kainuu Pride 2018 tapahtumaan jee! Tämä sateenkaarikansan juhla järjestetään kainuussa jo kolmannen kerran, tänä vuonna 6.-8.7 Kajaanissa. Vuoden teemana on Rakkaus - Oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi <3 Tapahtuma sisältää mm. vertaistapaamisia, keskustelutilaisuuksia, K18 jatkot ja sateenkaarevan messun.  Eniten odotan lauantain Pride Picnic tapahtumaa, johon minäkin olen menossa vannetanssihommiin. Tarkempi ohjelmisto löytyy Kainuu Priden fb-sivulta sekä allaolevasta kuvasta.


On hienoa, että vuosi vuodelta tapahtumaan on osallistunut enemmän porukkaa. Ja faktahan se on, että Kainuu tarvitsee tätä. Olen ollut Kainuun Seta yhdistyksen perustamisessa sekä toiminnassa alusta asti mukana ja siinä ohessa huomannut, että Kainuussa on a) edelleen hyvin paljon ennakkoluuloja sekä jopa vihapuhetta erilaisia seksuaalisia suuntautumisia tai sukupuolen ilmaisuja kohtaan, sekä b) on paljon ihmisiä, jotka ovat tiukasti kaapissa ja kaipaavat vertaistukea, nimenomaan tuon a-kohdan takia. Siksi yhdistyksen toiminta on tärkeää ja siksi tämä tapahtuma on erityisen tärkeä.

Toivotan ihmiset lämpimästi omalta osaltani tervetulleiksi tapahtumaan. Tule juuri sellaisena kun olet ja haluat. Tule pitämään hauskaa! Jos omista touhuistani ja hommistani ehdin, koitan saada kuvia tapahtumasta sitten tänne bloginkin puolelle. Postausta tapahtumasta on ainakin tulossa sitten ensi viikolla!

Nähdään Kainuu Pridessa!

torstai 14. kesäkuuta 2018

Rakas "epätäydellinen" vartaloni

Etsiskelin katsottavaa Yle Areenasta ja löysin uuden sarjan, Line ja matka kehoihin. Sarjassa Line Elvsåshagen puhuu kehopositiivisuudesta ja tutustuu naisvartaloiden saloihin. Sarjassa on 6 jaksoa ja ne käsittelevät naisvartaloa ja ajatuksia omaan kehoon suhtautumisesta. Päätin katsoa yhden jakson. Heti ensimmäisenä innostuin kovasti rohkeasta introsta! Sitten katsoin toisen jakson ja myöhemmin pikkusiskoni kanssa loput.

(kuva: Yle)

Line tuntui olevan kuin kuka tahansa nuori nainen, joka jännittää bikinikauden alkamista. Tykkäisi olla bikineissä rannalla, mutta koska on massua ja muhkuraa ja pyöreyttä, niin ujostelee. "Ihan kuin kaikki rannalla olevat tuijottaisivat juuri minua ja ajattelisivat, että bikinit ei vain kaikille sovi." hän sanoo. Eihän se ole totta, mutta niin moni muukin ajattelee rantavaatetusta valitessaan. Hän kuitenkin ottaa tavoitteekseen saada positiivisemman asenteen omaa vartaloaan kohti ja sitä tavoitetta saavuttaakseen hän tekee erilaisia asioita ja tutustuu erilaisiin vartaloihin.

Sarjassa puhutaan suoraan ja siinä näkyy myös ihka oikeaa alastomuutta ja ruumiinosia. Juuri ennen kun aloitin kirjoittamaan tätä blogitekstiä, selasin muutaman keskustelupalstan kommenttiosastoa selvittääkseni, miten muut ovat vastaanottaneet sarjan. Paljon oli positiivista, mutta sitten oli myös näitä, jotka olivat suoranaisesti järkyttyneitä siitä "miten Yle voi näyttää tämmöstä kuraa jossa on alastomia tissejä ja niitä jopa kosketellaan!" Meidän televisiomme on täynnä kuraa, johon liittyy usein esim. seksi tai puolialastomat vartalot, se on kyllä totta. Mutta näitä ohjelmia, joissa puhutaan ja näytetään erilaisia vartaloita ilman mitään jännää draamaa taustalla, on hyvin vähän. Ohjelmia, jossa näytetään naisen vartalo sellaisena kuin se on, täysin normaalina asiana. Niitä pitäisi olla enemmän, koska nuorten ja aikuistenkin olisi mielestäni hyvä nähdä erilaisia vartalomalleja ja kuulla niistä puhuttavan. Äitinä tuntui kivalta nähdä naisia, joiden kehossa oli näkyvissä raskauden ja lapsen imetyksen jäljet, mutta he olivat ylpeitä vatsansa "tiikeriraidoista" (mikä ihana vaihtoehtonimi raskausarville <3) sekä rinnoistaan, jotka olivat tehneet hienon työn, ruokkinut pieniä ihmisolentoja ja antanut niille ravinnon.

Tosiaankin tällaisia kehopositiivisuus-ohjelmia tarvitaan. Tilastot ovat synkkiä mitä tulee Suomen (sekä monen muun maan) itseinhon asteikkoon, etenkin nuorten naisoletettujen kesken. Todella moni nuori pitää itseään läskinä, rumana, "oikeaan muottiin sopimattomana". Ja kun katselee vaatekauppojen mallinukkien kokoja sekä tv-mainoksen ihmisten ohuen ohuita vyötäröitä ja mallimittaisia kroppia, en yhtään ihmettele. Vaikka internetissä on alkanut kehopositiivisuus näkyä enemmän ja enemmän erilaisten tempausten ja hastag-kampanjoiden muodossa, meille tuputetaan silti edelleen tietynlaista kauneusihannetta joka tuutista. Ole siinä nyt sitten positiivisin mielin ja rakasta omaa raskausarpien raidoittamaa pömppövatsaa, jossa tuntuu olevan edelleen vähä ylimääräisiä raskauskiloja, vaikka synnytyksestä on 10-vuotta! Tai sitten kyseessä voi olla ne kaikki herkut mitä tuppasin syömään raskausaikana..? Tai eiliset herkut? ...Ja ei, en ole lopettanut herkuttelua vieläkään. Enkä aiokaan!

Mun paljon elämää nähnyt vatsani
(kiitos kuvasta pikkusisko)

Mutta minä haluan rakastaa kehoani! Minulla on oikeus luoda itselleni oma kauneusihanteeni ja minun ei tarvitse mahtua näyteikkunoiden xs-muotteihin. Minun vartalossani näkyy jälkiä minun elämästäni ja olen siitä hyvin tietoinen. 10-vuotiaani toissapäivänä saunasta tullessa, ohimennen silitti vatsaani ja tokaisi "minun tekemä raitamasu!" niin eihän siinä voinut kun naurahtaa ja hymyillä. :D Koska tottahan se on. Onhan se ryppyinen ja raidallinen, mutta ne merkit on tullut yhdestä elämäni ihmeellisemmästä tehtävästä: pienen ihmislapsen tuomisesta tähän maailmaan. Siitä minä sain tiikeriraitani. Haluan, että ne ovat minulle kunniamerkki, eivätkä virhe tai epätäydellisyys.

Mä koitan muistaa tämän blogitekstin sanoman kun katson seuraavan kerran itseäni alasti peilistä, tai menen uimarannalle.

Suosittelen katsomaan tämän sarjan, etenkin jos ajatus olla pelkät bikinit päällä yleisellä uimarannalla vähänkään ahdistaa. Sarjan jaksot voit katsoa nyt areenasta. Kerro mielipiteesi kommenttina, jos olet katsonut kyseistä ohjelmaa! 

Mitä ajatuksia kehopositiivisuus herättää? Pidätkö vartalostasi? Keskustelua kommenttiboxiin! :)

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kesä voitti somen

Istun jälleen kerran oman työpöytäni ääressä, omassa olohuoneessani. Matkustin pari päivää sitten takaisin kotikaupunkiini. Olin ollut kesälomareissulla rakkaani luona etelässä muutaman viikon. Vasta nyt minä maltoin asettua istumaan tietokoneen ääreen ja sain blogieditorin auki.

Hellepäivät hellivät monta viikkoa etelässä, joten viimeisenä mielessäni oli istua sisällä tietokoneen ruutua tuijottamassa. Toki vähän kolkutti ja harmitti että tuli näin pitkä tauko blogiteksteistä.. Mutta hitto hei, sain nauttia kesähelteestä toukokuussa! Enkä pelkästään yhden tai pari päivää, vaan muutaman viikon! Ja mikä parasta, sain nauttia näistä ihanista päivistä rakkaani kanssa ystäviemme seurassa ja koin mitä mahtavimpia hetkiä! Hetken blogihiljaisuudelle oli siis mielestäni hyväksyttävät perustelut. Halusin vaan kertoa että täällä ollaan edelleen.

Mutta nyt ollaan palattu taas arkeen! Säätiedotuksesta ei saa selvää että onko se on luvannut viikonlopuksi sadetta vai lämmintä ilmaa. Eli saatan olla mökillä tai sitten en. Mutta uskon että palaamme normaaliin päivitystahtiin pian. Nyt kun olen saanut purettua mun reissukassit, pestyä matkapyykit ja omistautunut täysin pienelle koululaiselleni muutaman päivän ajan, voin keskittyä paremmin kirjoittamiseen taas pian. Sitten luvassa kertomusta lomastani ja kaikkea muuta mukavaa!

Nyt kuitenkin on mentävä, koska lähdemme elokuviin koululaisen kanssa. Kauan odottamamme ensi-ilta on viimein koittanut ja sekä poika että äiti ovat molemmat yhtä innoissaan. Koska onhan Jurassic Parkit nyt vaan yks kovin leffasarja koskaan, ollut minun lemppari jo pienestä asti. Hienosti on dinofanitus periytynyt koululaiseenkin ;)


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Lapsi vastaa - kysymyksiä äidistä

Kun toissailtana makoilimme peiton alla kuumeisen lapseni kanssa, arvailimme Kymppitonni-ohjelman kysymyksiä ja höpötimme niitä näitä. Olin samana iltana törmännyt moneen äiti-aiheiseen blogitekstiin ja sitten löysin Vau mikä vauva-blogista hauskan taaperon haastattelun. Kyseisessä haastattelussa esitetään lapselle kysymyksiä äidistä. Olen monesti pohtinut tekeväni blogiini jonkinlaisen haastattelu-postauksen erilaisista aiheista, erilaisille vastaajille. Tästä äitiyteen liittyvistä kysymyksistä näin äitienpäivän jälkeen innostuin ensimmäisenä, ja päätin kysyä 10-vuotiaalta vastaukset minua koskeviin kysymyksiin. :)

LAPSI VASTAA - KYSYMYKSIÄ ÄIDISTÄ

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
"Nyt puhelin pois! Ja sitte rakastan sua!"

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
"Minä! Ainakin luulisin niin? No jäätelöt piristää kaikkia mutta.. No, se että oot saanut nukuttua kunnolla, ku en ole sun vieressä pyörimässä ympäri sänkyä."

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?
"...Ehkä se että mä kiukuttelen?"

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
"Jos laitat koiran tekemään hauskoja temppuja. Tai kun juttelet koiralle jotain ja sille tulee hassu ilme!"

5. Millainen äitisi oli lapsena?
"Tämä on ihan mahdoton kysymys!! Sen mä ainakin tiedän, että sulla oli pienenä jotain kaloja, jotka kuoli!"

6. Kuinka vanha äitisi on?
"29-vuotta."

7. Kuinka pitkä äitisi on?
"Hmm, ööh.. sä oot ehkä yli 162cm?

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
"Koiran kanssa lenkkeily, palapelin tekeminen ja tietokoneella oleminen sekä irkkaaminen."

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
"Onko tuo kompakysymys? Vähä mahdoton vastata, en mä tiedä kun en ole paikalla?!"

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
"No sun vannetanssiesityksien takia."

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
"Vannetanssissa ja öö, ruuanlaitossa."

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
"Sanon suoraan että drftauspelien pelaamisessa pleikkarilla!

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
"Sullahan ei oo varsinaisia jokapäiväisiä töitä nyt...? Olit sinä mummun kanssa niitä EU-ruoka-avustusjakoja tekemässä? Ja nytkin tuuraat siellä kirjakauppa/sisustustavaramyymälässä lauantaina?"

14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
"En minä tiedä! ...Makaronilaatikko?"

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
"Because she's the best!"

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
"No ööh, Black widow, koska se on ihan sun näköne! Tai siis, niin sanotusti sun näköinen!"

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
"Syödään, katotaan joskus leffaa ja ollaan ulkona sekä ollaan sisällä.."

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
"Meillä on samanväriset silmät. We love each other!"

19. Mitä eroa teissä on?
"Sulla on isompi nenä."

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
"Koska se sanoo sen mulle melkein joka toinen tunti!"

Tämä oli hauska kokemus! Mietin että mun ehkä pitäisi hieman avata joitakin vastauksia noista? Vai pitääkö? Jos joku jäi askarruttamaan, laita ihmeessä kommenttia :)

Hmm, nyt ihan harmittaa, etten ole tajunnut tehdä tämäntyylisiä kyselyitä lapselta, kun hän oli pienempi. Tykkään katsoa sellaisia videoitakin, joissa lapset selittää jotain asioita. On hauskaa nähdä miten pienten aivot raksuttaa ja miten persoonallisia vastauksia lapsilla on.Ehkä tästä haastattelusta voisi tehdä blogiin joskus uudenkin postauksen? Mua kiinnostaa hirveesti tietää miten pieni lapsoseni näkee maailma ja mitä se siitä ajattelee, jotain sen tyylisiä kysymyksiä voisi keksiä?

Onko ehdotuksia kysymysten aiheeksi? Kerro se kommentissa :)
Mitä luulette että teidän lapset vastaisivat näihin kysymyksiin? Oletteko tehneet lapsillenne vastaavia haastatteluja, tuliko yllättäviä vastauksia?

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Äitienpäivä potilastuvassa

Tuli nukuttua tavallista pidempään, koska eilen valvoin myöhään. Lauantain jääkiekkoa oli kiva katsoa kisastudiossa kaverien seurassa. Pelin jälkeen käytiin saunassakin! Lauantaina tuli saunottua aiemmin jo äidin kanssa, mutta pitkän saunattomuuspätkän jälkeen tuplasti saunaa yhdelle päivälle oli tosi rentouttavaa <3 Seurasimme kisakatsomossa myös euroviisutulokset, vaikka en yleensä niitä kisoja katso. Suomelle ei tullut menestystä enkä ole yllättynyt. Mutta oli silti kiva arvailla tuloksia ystävien kanssa ja harmitella kun Ruotsi ei voittanutkaan. Vielä ennen nukkumaanmenoa kirjoitin äidilleni viestin ostamaani korttiin. Ja aamulla saisin antaa sen hänelle, koska on äitienpäivä.

Pieni potilas jäähdytyksessä
(kuva: Noora)

Olimme sopinut äitini sekä siskoni kanssa että menemme ravintolaan lounaalle äitienpäivän kunniaksi. Buffetti oli herkullinen! Alkuruokana oli mm. keitetyt uudet perunat, viskigraavattua kirjolohta vihanneskastikkeella, riimihärkää piparjuurikastikkeella, kalkkunabastramia barbecuekastikkeella sekä katkarapu-juustosalaattia ja vihersalaattia. Pääruokana tuorejuustolla hunnutettua kuhaa, ylikypsää häränrintaa metsäsienikastikkeella herkullisten kermaperunoiden sekä kasvispaistosten kanssa. Olin niin täynnä näiden jälkeen, että jälkiruokapöydän täytetyt tuulihattuja sekä mansikka-rahkakakkua ei mahtunut masuuni tällä kertaa.

Lounaan jälkeen tarkoitukseni oli lähteä siskoni pihamaalle ottamaan aurinkoa, tai sitten pyöräilemään ja etsimään jotain uusia valokuvauspaikkoja. Oikeastaan mikä tahansa tekeminen olisi kelvannut, kunhan sitä saa tehdä ulkona samalla kun nauttii helteestä! Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos.

Vähän turhan lämmin jo
(kuva: Noora)

Tänään alkoi miniteinin äitiviikko ja lapsi tuli luokseni aamupäivällä ennen lounaalle lähtöä. Ihmettelin miksi pieni on niin väsyneen oloinen eikä halunnut lähteä ravintolaan mukaan. Mittasin lämmön, ja kuumettahan hänellä oli! Koululainen oli kuitenkin olosuhteisiin nähden pirteä ja sai juotua, joten Netflix oli seurana sen aikaa, kun kävin äidin ja siskon kanssa lounaalla. Olin koko ajan puhelimen päässä ja pari kertaa laitoin lapselle tekstarin, että muistaa juoda. Kun lounas oli syöty, laittoi lapsi viestiä että olo oli huonontunut. Kävin nopeasti ostamassa hedelmiä, jaffaa sekä mehuja ja menin kotiin. Ipana oli selkeäti huonovointisempi kuin lähtiessäni, joten mittasin häneltä kuumeen. Kuume oli noussut ja huiteli jo miltei 40 asteessa! :(

Koululainen on selvästi tullut minuun, mitä tulee kuumeeseen. Minulla lapsena nousi myös todella korkea kuume aina kun olin kipeä. Muistan miten pienenä sairastaessani mummu peitteli minut viileillä pyyhkeillä. Joten perintötietona opittu ja tehokkaaksi havaittu jäähdytyskeino käyttöön: ei muuta kuin pieni kostea rätti otsalle ja vähän isompi ensin selälle, sitten mahan päälle. Tämä helpotti oloa lapsella hieman. Hetkiä kului ja koska kuume oli vain noussut koko ajan ja lapsi alkoi valittaa särkyjä, annoin kipulääkettä.

(kuva: Noora)

Onneksi lääke tehosi aika nopeasti ja lapsi piristyi sen verran, että hän halusi hetken katsella kännykällä videoita ja sai syötyä jopa lämmintä ruokaa. Ruuan jälkeen menin ipanan viereen pötköttämään ja katsoimme seikkailuelokuvan yhdessä. Tuntui hyvältä pötköttää lapsen vieressä, molemmat kommentoi elokuvaa ja nautimme toistemme seurasta. Yhdessä kohtaa koululainen harmitteli, että hänen tekemänsä äitienpäiväkortti oli unohtunut kouluun, eikä hän voi huomenna sitä minulle antaa kun ei voi kipeänä kouluun mennä. Sanoin ettei se mitään haittaa, saan sen sitten myöhemmin.

Aikaa kului ja illan jääkiekko peli oli alkamassa. Koululainen jäi sänkyyni makoilemaan koska hän halusi katsoa hetken peliä. Miksipä ei ensimmäistä erää voisi hetken katsoa, ajattelin kun ei huomenna kuitenkaan lapsi voi kouluun mennä. Meni ehkä 5 minuuttia ja pelin alkua odottanut pieni potilas tuhisi peiton alla. Sen verran piti herättää, että sain päiväpeitteen lapsen alta kaivettua. Samalla mitattiin lämpö, kun ipana valitti vilua. Kuume on taas nousussa. Peittelin pikkuisen paremmin ja autoin juomaan vettä.


Uni vei voiton
(kuva: Noora)

Jäin silittelemään pienen tukkaa ja katselin jääkiekkoa hänen vieressään. Jossain kohtaa hän kävi hereillä, autoin juomaan ja mitattiin taas lämpöä. Vaihdoin viileää rättiä hänen otsalleen. Koululainen kysyi saako nukkua tämän yön minun vieressäni, vastasin että tietysti saat. Hän hymyili ja toivotti minulle hyvää äitienpäivää. Hymyilin ja kiitin, hänen ansiostaan minä olin äiti.

Tänään en päässyt nauttimaan aurinkoisesta hellepäivästä kuten olin suunnitellut. Sen sijaan vietin päivän sisällä, tehden kaikista tärkeintä työtäni, äitinä olemista. Ja minulla oli todella kiva päivä nauttia lapseni seurasta, vaikka tietysti odotan kovasti sitä, että pääsemme yhdessä ulos nauttimaan kesästä. Ensin pieni täytyy hoitaa kuntoon.

Nyt minäkin menen nukkumaan. Varovasti siirrän lastani, joka on vallannut taas koko sängyn, hieman reunempaan ja menen hänen viereensä. Lapsi nukkuu syvää unta jo, mutta silti kuiskutan hänen korvaansa miten korvaamattoman arvokas hän on minulle. Miten kovasti rakastan häntä ja miten hän on minulle tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille! <3

Suurkiitos ja kunnianosoitus erityisesti omalle äidilleni. Kiitos meidän läheisestä suhteesta, sun tuesta hyvinä ja huonoina aikoina, sun hyvistä neuvoista ja opetuksista! Kiitos kun autat minua myös olemaan paras mahdollinen äiti omalle lapselleni.. 

Ja suurin kiitos sinulle rakas lapseni, sinä teit minusta äidin. <3

torstai 10. toukokuuta 2018

Koski kuohuu


Tänään on ollut todella kaunis päivä! Innostaa kovasti kun aurinko paistaa ja ulkona tarkeni hengata jo t-paidalla! *tähän sellainen iloisuuskirmailu* Olin jo muutaman päivän ajatellut meneväni kuvaamaan tulvivaa koskea, ja tänään sitten tartuin tuumasta toimeen. Postauksen kuvat siis Pajakkakoskelta, Kuhmosta.


Aurinkotuoli tulvassa
(kuva: Noora)

Menin päivällä koiran kera pitkälle lenkille ja kävimme koirapuistossa. Kyllä kesän riemua näyttää olevan koirallakin, kun niin hulluna ravaa ympäriinsä ja pyörii nurmikolla.  Vielä kun nuo sulat kuivuisivat, niin ei kastuisi tossutkaan. Ja ehkä valkoinen koira pysyisi ihan hituisen enemmän valkoisena. Koska nyt meillä on harmaa koira miltei mustilla jaloilla! 
Valo-koiran kanssa käveltiin siskoni luokse kahville ja vauvaa katsomaan. Myöhemmin äitikin tuli sinne ja sitten haettiin grilliruokaa laiskuuttamme :P


Sillalla
(kuva: Noora)

Tänään tuli pyöräiltyä aika paljon. Tuntuu kyllä takapuolessa sekä selässä kipeältä. Jooga aktivoi lihaksia joita en tiennyt minulla edes olevan, mutta vähän pelottaa että rikon itseni pahemmin. Koska mun selkä ei ole tuntunut koskaan näin kipeältä. Sinne fysioterapialle pitäisi mennä viimeinkin käymään, kokeilen huomenna soittaa uudelleen terveyskeskukseen. Aion silti reippaasti suorittaa päivän joogavideon, rauhallisin liikkein ja kehoa kuunnellen. :) 


Kuhmon kirkko taustalla
(kuva: Noora)
 
Kun illalla tulin valokuvausreissulta kotiin, aloitin parvekkeen siivoamisen. Sitäkin hommaa olen suunnitellut tekeväni kohta viikon, joten olikin jo aika aloittaa! Äidiltä on katsottuna mattokin sinne valmiiksi, sen haen huomenna ja järjestelen loput tavarat paikoilleen. Olen miettinyt mitä kukkia hankkisi parveketta koristamaan? Minulla on yksi parvekekukkalaatikko jonka ajattelin täyttää jollain värikkäillä kasveilla. Myös terassipöydälle voisi laittaa jonkun pienen väriläntin pikkupurkkiin. Olin jo aamupäivällä lähdössä kukkaostoksille, kun siskoni muistutti että tänään on helatorstai, eli paikat on kiinni. No, huomenna sitten!


Kävelysilta koskella
(kuva: Noora)
 
Huomenna saan nauttia pitkästä aikaa ystäväni seurasta, koska hän tulee aamukahville luokseni. Muuten huomisen suunnitelmat on auki. Ajattelin siivota viikonloppua varten ja jos ilma on yhtä lämmin sekä aurinkoinen kuin tänään, taidan lähteä hulavanteen kera siskoni pihamaalle tanssimaan. Tai jos tämä selkäkipu ei hellitä, niin sitten vaikka viltin päälle ulos lukemaan.

Siinäpä tämän päivän kuulumiset :)

tiistai 8. toukokuuta 2018

Kuukauden jooga-haaste? Kokeillaan!

Olen jo tovin pohtinut mitä liikuntamuotoa voisi alkaa harrastamaan. Ikävä kyllä, olen jo pari vuotta kärsinyt kovista hermokivuista mikä tekee liikunnan harrastamisesta vaikeaa. Liikunnan puute taas aiheuttaa lihasjumeja, jotka pahentavat hermokipuja. Eli aika kivulias oravanpyörä tämä tilanne on. Mutta olen viime aikoina huomannut yhä enemmän ja enemmän, miten kipu tahtoo saada minut lannistumaan ja miten olen alkanut välttää liikuntaa. Lihaskuntoni on todella surkea ja se vaikuttaa aika moneen arkiseen asiaan elämässäni.  Tajusin tilanteen olevan siinä pisteessä, että asialle on pakko yrittää tehdä jotain! Mietin mitä hyvää tekevää liikuntamuotoa voisi harrastaa halvalla (ilmaiseksi!) ja kotona? Sitten tuli mieleen että pikkusiskoni on harrastanut joogaamista jo pari vuotta säännöllisesti.. Joten entä jos minäkin kokeilen joogaa?

Jooga on ikivanha mielen sekä kehon hyvinvointiin ja harmoniaan tähtäävä menetelmä. Suuntauksia on useita mistä valita ja laji sopii kaikenlaisille ihmisille ikään tai kokoon katsomatta. Hengitykseen keskittyminen auttaa rentoutumaan ja liikkeet ovat rauhallisia. Jooga on hyvä laji myös siksi, ettei siihen tarvita esimerkiksi painoja ja useissa harjoituksissa apuna käytetään vaikkapa tyynyjä.

(kuva: Pinterest)

Joten siitä se ajatus sitten lähti! Eilen ennen nukkumaanmenoa siskoni kannustuksesta sekä pienestä painostuksesta tein noin 25 minuutin pituisen joogaharjoituksen youtube-videosta mallia ottaen. Rauhallisesti hengittäminen auttoi mieltä hiljentymään nukahtamista varten. Tänään siskoni oli luonani kylässä ja teimme noin tunnin mittaisen harjoituksen. Ja voin muuten sanoa että tuntuu kropassa ja lujasti! Tällä hetkellä tuntuu eniten selässä sekä pakaroissa ja käsivarsissa. Täytyy myöntää että kitisyttää,voitte varmaan kuvitella miltä tuollainen tunnin treeni kokemattomalle, täysin lihasjumeissa olevalle kipupotilaalle tuntuu. Mutta kuten sanottua, kun kropassa tuntuu kovasti treenin jälkeen, tietää että jotain siellä kropassa on myös lihakset tehneet.

Huomasin tänään uutisen, missä toimittaja oli ottanut osaa Adriene Mishlerin Yoga revolution -nimiseen haasteeseen, jossa oli tarkoitus joogata kuukauden verran joka päivä. Ainakin toimittaja sanoi huomaavansa positiivisia vaikutuksia kokeilun aikana sekä jälkeen, joten ajattelin huomenna aloittaa haasteen videoiden mukaan joogaamisen. Kuukauden ajaksi, joka päivä.

Saa nähdä miten käy! Kuten jo aiemmin sanoin, kipu on ollut elämässä mukana pitkään ja sen vaikutus on ensisijaisesti motivaatioon, joten tämä ei välttämättä ole yhtä helppoa kuin miltä se kuulostaa. Vaikka siis, eihän se vaadi muuta kuin päätöksen sekä siinä pysymisen. Mutta, kokeillaan miten tämä lähtee etenemään!

Nyt joogaavat lukijat, vinkkejä otetaan vastaan!
Eikä pieni motivointikaan pahaa tee koskaan heh :D

Namaste <3

perjantai 4. toukokuuta 2018

Ihanaa leijonat ihanaa!

Olen vieläkin tosi fiiliksissä koska "pikkuleijonat" U18-joukkueessa voitti juuri MM-kultaa! Aivan mahtavaa katsoa nuorta intoa rakastamassani lajissa. Ja nyt on A-maajoukkueen Leijonien vuoro, koska tänään alkaa jääkiekon MM-kisat 2018!  \o/ Vuoden odotus on taas palkittu ja nyt se tosiaan taas alkaa, tämä kansamme rakastettu ja toisaalta vihattu laji. Laji joka "taas vie ohjelmapaikat kaikelta muulta mukavalta" ja kaikki suunnitelmat toukokuulle täytyy tehdä pelipäivien mukaan. Tai voi tehdä, jos haluaa. Minä haluan tehdä! KOSKA ON PELIPÄIVÄ! Minä pidän jääkiekosta paljon kuten varmaan jo tajusitte. Pidin siitä koulussa ja voisin edelleen lähteä pelaamaan jos pelikavereita löytyy  vink vink kaikki ;)...mutta se on ehkä enemmän ensi talven hommia sitten.

(Tähän väliin sanon teille, jotka ette jääkiekosta välitä kakan vertaa: Blogissani käsitellään tätä aihetta tässä postauksessa ja _saatan ehkä_ seuraavien viikkojen sisällä mainita asiasta ihan pikkuriikkisen lauseen verran, mutta miksikään kiekkoseurantafanitusblogisti tämä ei muutu. Joten älköös surko ja pysykää kuulolla vaan ihan huoletta jatkossakin hihi.)

Meidän kiekkonalle, vuosi 2015
(kuva: Noora)

Mä kyselin mitä mieltä ihmiset on jääkiekosta. Kun tuntuu, että se jakaa paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan. Miksei ihmiset tykkää jääkiekkoa katsoa? Eräs kommentoi että MM-pelit on liian toistuva tapahtuma että mielenkiinto säilyisi vuosia. Monet eivät vaan välitä, mutta eivät vihakaan. Lähipizzeriaan voi mennä, vaikka peli näkyy siellä, mutta silloin siirrytään vähän kauempaan pöytään. Ja sekös ärsyttää jos koittaa nukkua talossa jossa on ohuet seinät ja itse ei pidä jääkiekosta mutta kun se naapuri ja sen kaverit tykkää niin pirusti. Monia harmittaa myös se, miten se jääkiekko ottaa täysin vallan työpaikkojen ym. tapahtumien keskusteluissa. Ymmärrän kyllä, en minäkään ole kiinnostunut maton kutomisesta joten vähän häiritsisi jos kaikki siitä koko kuukauden vaan jauhaisivat. Ja sitten jotkut pitää jääkiekkoa junttien lajina, tämä kommentti johtunee pelin fyysisyydestä kenties?

Minä pidän fyysisistä lajeista ja esimerkiksi taklaaminen mielestäni "kuuluu" tähän lajiin, mutta kuten kaikessa urheilussa, sääntöjä on noudatettava. En pysty käsittämään esimerkiksi NHL:ssä miten tästä urheilulajista on tullut väkivaltaviihdettä, siellä kun saa tapella ja täytyykin kuulemma. Kuulin eräältä että jos hanskat lentää jäähän ja tyypit alkavat tappelemaan, niin se kumpi häviää tappelun, joutuu jäähylle? En tiedä pitääkö tämä paikkansa mutta jo ajatus on silleen mitä helvettiä oikeasti? Pleikkarilla kun änäriä pelaa, siinäkin on ns. tappelu-mode joka täytyy voittaa. Tästä minä en pidä. Ymmärrän miksi monet ajattelevat että jääkiekko on liian väkivaltaista. Se on sääli että NHL on jotenkin niin ihannoitu paikka johon kaikki haluavat tähdätä. Siellä toivotaan fyysisyyttä mikä taas vaikuttaa ympäri maailmaa tähän lajiin.
Poikaystäväni kanssa olemme monesti puhuneet siitä, kun pilliin vihellyksen jälkeen tulee ns. torikokous maalilla ja puolustajat hätistelevät vastapuolta pois omalta alueeltaan. Tää on vähän hankala juttu. Mä olen joskus pelannut jääkiekkoa ja kyllähän mekin noin tehtiin, koska se meidän maali on meidän alue eikä siellä vihellyksen jälkeen tarvitse kenenkään olla. Mutta ei siinä ketään tarvitsisi alkaa turpaan mätkimään. Taas syytän vähän änäriä tästäkin asiasta. Toisaalta pelissä  tunteet kuumenee ja ja ja kaikkea, mutta joo, ei se ole syy lyödä ketään ja monesti menee ylilyönneiksi ne hässäkät maalialueella. Ehkäpä se on näitä jotain "poikien macho man" juttuja? Saletisti se on sen änärin syytä tämä(kin).

Mutta..

Tästä huolimatta jääkiekossa on paljon hyviä asioita. Se on lajina viihdyttävän nopeatempoinen ja hektinen, tilanteet vaihtelee ja mielestäni on hienoa katsoa upeita torjuntoja ja läpiajoja sekä maaleja. Ehkä mulla vaikuttaa se, että tykkäsin kovasti nuorena kiekkoa pelata ja jotenkin pystyy eläytymään siihen peliin paremmin, kun on itsekin kokenut niitä tappioita sekä onnistumisen riemua joukkueen kesken, vaikka me pelattiin iltaisin koulun kentällä, eikä missään mitalipeleissä.

Parasta jääkiekossa on mielestäni se yhteisöllisyys. Ihmiset kokoontuvat seuraamaan samaa lajia, kannustavat yhdessä. Tiedän että ne jotka eivät välitä jääkiekosta pätkääkään ärsyyntyvät seuraavat viikot, koska ne jotka lätkästä pitävät, tulevat puhumaan siitä paljon. Mutta tiedoksi minunkin fb-ystävilleni, voitte skipata minun jääkiekkopäivitykseni feedistänne ja olla lukematta niitä. Ja suosittelen myös välttämään kapakoita, jos ei halua kiekkohuuman melua kuunnella. ;)

Torille 2011 koristeltiin t-paita tämmöseksi
(kuva: Noora)

Mun yksi elämäni siisteimmistä kokemuksista tapahtui vuonna 2011, kun Leijonat saivat viimeksi mestaruuden.

Olimme DTM:ssä Helsingissä kaveriporukan kanssa katsomassa ottelua.  Ennen pelin alkua olin vielä pihalla tupakalla ja huomasin jonkun porukan kävelevän ohi. Eräs heistä huudahti että "hei, tuolla näkyy screeniltä matsi, mennään äkkiä tuonne koska peli alkaa nyt!" Seurueen eräs isokokoinen vaalea mies tuhahti ja oli järkyttynyt. Että "homobaariinko katsomaan lätkää, ei saatana!" Seurueesta ylivoima päätti että tähän baariin mennään ja he tulivat samaan aikaan sisälle. Seurasin tätä selvästi mukavuusalueensa ulkopuolella olevaa mieshenkilöä, joka käveli väkijoukossa varovasti kuin pelkäisi saavansa sieltä jonkun tartunnan jos joku häneen koskee. Menin omalle paikalleni ja tämä seurue tuli meidän pöydän lähelle istumaan. Sitten peli alkoi.

Tunnelma oli katossa ja huuto oli jotain niin älytöntä kun tuli maali. Ja toinen, kolmas, neljäs! Niitähän sateli vaan lisää ja lisää, lopulta ei enää hurrattu ja huudettu kun maali tuli, vaan hurrattiin koko ajan! Mä jossain kohtaa vilkaisin tätä miestä, kuka vaikutti todella ahdistuneelta joutuessaan homobaariin. Siellä hän nyt tuuletti ja juhli viereisen pöydän tyyppien kanssa, halaili ja hurrasivat yhdessä. Mua hymyilytti tosi kovasti ja tuli kiva fiilis.

Kun voitto oli saatu ja lähdimme kotiin, koko keskusta oli täysin hullaantunut. Ihmiset tööttäili autoillaan, moottoripyörät poltti kumia liikennevaloissa, porukka juoksee autotien reunassa ja lyö yläfemmoja autoista ojentuville käsille. Ihmiset hurraavat ja halaavat toisiaan, tuntemattomiakin.

En nyt itse kuvaamaani materiaalia enää youtubesta löytänyt, mutta tässä on Stocco Pschiozzon video tunnelmista Helsingistä siltä illalta. Ja joo, tuollaista se meininki oli, ihan hullua! :D


Voin vaan kuvitella miten rauhaa ja järjestystä rakastavia ihmisiä ketutti tuona iltana.. Mutta oikeasti hei, sinä iltana kaikki olivat kavereita keskenään. Kun joku käveli sinua vastaan ja huusi "ihanaa jee!", jos huusit takaisin, tuli vastaantuleva rutistamaan onnesta hihkuen. Kaikkia yhdisti silloin sama onnellisuus, mestaruus oli viimein taas "meillä", meidän maajoukkueemme oli onnistunut! Minua niin nauratti se touhu, vaikka olin upeasta pelistä edelleen ihan pasmat sekaisin, sekä tietty siitä ydinkeskustan hullaantumisesta. Mutta silti. Nautin niin olostani nähdä miten kaikki tulivat toimeen keskenään, kaikilla oli hauskaa yhdessä. Kaikki hurrasivat ja olivat yhtä sen illan. Olimme mestareita.

Ikävää tässä on se, että tämä tuntui olevan sellainen once in a lifetime hetki. Miksi suomalaiset tarvitsevat MM-kultavoiton voidaakseen olla iloisia yhdessä? Tätä jäin pohtimaan. Miten me saadaan samaa yhteisöllisyyttä meidän ihmisten keskelle? Tai johonkin muihin lajeihin? Olen seurannut myös koripalloa sekä lentopalloa jonkun verran, ja ainakin televisiossa näyttää olevan yleisöä ja hyvinkin innoissaan kannustamassa. En liiku koripallopiireissä, joten en tiedä onko sen lajin harrastajat sitten yhtä fanaattisia kuin kiekkohuumaa rakastavat tuntuvat olevan? Toivottavasti, rakkaudesta lajiinhan sitä tehdään.

Odotan jo innolla huomista, koska silloin on ensimmäinen Suomen peli, vastassa Etelä-Korea. Se minua ärsyttää, että joudun nyt sitten tilaamaan jonkun ihme maksukanavan kuullakseni Antero Mertarannan selostuksen, mutta on vielä selvittämättä paljonko tämä maksaa. Voi olla että kun tämä lapsiviikko sunnuntaina päättyy, hipsin paikalliseen katsomaan pelit screeniltä. Siellä voisi olla kivempi katsoa muutenkin, koska mun oma kotikatsomo on ollu aika tyhjä tyypeistä. Ehkä mä alan hei pommittaa niitä tänään facebookissa? Jes mikä idea! Suomea kannattavana toivon toki näkeväni miehet finaalissa, mutta sen näkee sitten. Nyt on kyllä tiedossa tosi kova joukkue, ja odotukseni ovat tavallista korkeammalla. Tykkään kyllä katsoa muidenkin maiden keskenäisiä pelejä, koska siinä on loistava tilaisuus nähdä hyvää pelaamista hienoilta joukkueilta.

Minä haluaisin että Suomi voittaa. En siksi koska jee suomi jeeee ja niin edelleen.. Minä haluaisin niin kovasti kokea uudelleen sen hetken, kun kaikki olivat yhdessä onnellisia. Jos se kultapokaalin vaatii, niin kannustan leijonia voittoon tänä vuonna taas kovemmin kuin koskaan.

Tsemppii Leijonat!

Millä fiiliksillä sinä suhtaudut jääkiekon MM-turnaukseen?
Kommentteja saa jättää asiaan liittyen, ois kiva kuulla mitä lukijani ovat mieltä jääkiekosta? :)

torstai 3. toukokuuta 2018

Vaniljakreemillä täytetyt suklaakuorrutemunkit

Vappu oli ja meni ja ei pahemmin reissussa tullut leivottua. Ajattelin kuitenkin korjata unohduksen ja kaivoin reseptivihkostani vanhan reseptin! Herkkumyymälä Arnolds tuli tutuksi Helsingissä asuessani :P Minun lempparileivos heidän valikoimissaan on aina ollut se sydämenmuotoinen suklaakuorrute munkki jossa on vaniljatäyte! Herkullista! Nykyään asun täällä korvessa ja lähin Arnolds-myymälä on satojen kilometrien päässä, niin toki minun piti tuoda herkut luokseni tekemällä ne itse!

Vaniljakreemillä täytetyt suklaakuorrutemunkit
(kuva: Noora)


Vaniljakreemillä täytetyt suklaakuorrutemunkit
 
Tee ensin munkkitaikina, siihen tarvitset:

5 dl maitoa
50 g tuorehiivaa
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
½ tl suolaa
200 g voisulaa
1 tl kardemummaa
2 kananmunaa
15 dl vehnäjauhoja

paistamiseen
1 ½ l öljyä

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja liota siihen hiiva. Lisää joukkoon suola, sokeri, vaniljasokeri, kardemumma ja munat. Lisää voisula ja sekoita joukkoon jauhot, vaivaa taikina tasaiseksi.
Anna kohota lämpimässä paikassa peitettynä noin puolisen tuntia jotta taikina kaksinkertaistuu.

Vaivaa taikina jauhotetulla pöydällä ja muotoile taikinasta tanko. Jaa tanko noin 40 osaan ja pyörittele niistä pullia. Taputa pullat hieman matalemmiksi ja anna kohota peitetttynä 30min.
Kaada öljy kattilaan ja kuumenna 180 asteeseen. Käytä paistomittaria tietääksesi oikean lämpötilan (tai laita pieni pala taikinaa öljyyn, jos se ruskettuu minuutissa, öljy on tarpeeksi kuumaa. Höyryävä ölju on liian kuumaa. Öljy voi alkaa palamaan, muista ettet yritä sammuttaa sitä vedellä, vaan tukahduta kannella. Safety first kids!

Jos haluat tehdä rinkelin muotoisia munkkeja, tee tässä vaiheessa sormin reikä pullan keskelle ja pyörittele reikää hieman suuremmaksi, käytä tarvittaessa jauhoja apuna!

Laita muutama munkki öljyyn ja paista noin 1-2 minuuttia. Käännä, kun pinta on ruskettunut ja paista toista puolta noin minuutti. Nosta munkit reikäkauhalla kuivumaan talouspaperin päälle.

Kun munkit ovat hieman viilentyneet, on seuraavaksi vuorossa munkkien täyttö/koristelu !

vaniljatäytteeseen
vaniljakremejauhetta
vettä
kuorrutteeseen
tomusokeria
voisulaa
Fazerin sinistä suklaata
maitoa

Tee vaniljakreemi sekoittamalla vaniljakreemijauhetta ja vettä sähkövatkaimella viitisen minuuttia. Anna kremen seistä hetki kylmässä, laita sitten pursottimeen ja pursota munkkien sisälle.
Sekoita voisulaan suklaa. Lisää tomusokeria ja tarvittaessa hieman maitoa jotta saat juoksevaa kuorrutetta. Tarkasta maku. Kun kuorrute on valmis, kasta täytettyjen munkkien yläpuoli kuorrutteessa ja laita munkit kylmään jotta kuorrute jäähtyy. :)

Ja ei muuta kuin herkuttelemaan!

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Välissä 660 kilometriä

Kävipä niin että kerran ihastuin erääseen mieheen ja aloimme tapailemaan. Tunteet syveni, me rakastuttiin. Tästä on reilu 3 vuotta. Edelleen ollaan kovin rakastuneita. Hän asuu etelässä, minä pohjoisen korvessa. Välissämme on noin 660 kilometriä. Se on 660 kilometriä liikaa!

Tämä vuosi on alkanut mukavasti. Sain nauttia rakkaani seurasta ensimmäistä kertaa pari kuukautta putkeen. Hän tuli luokseni, oli joulun sekä uudenvuoden ja pitkälle tämän vuoden puolelle. Tämä oli meidän yhdessäolon "ennätys", aiemmin olemme pystyneet olla yhdessä vajaan kuukauden joka onnistui työharjoitteluni johdosta.

Nyt olin hänen luonaan muutaman viikon. Koska miniteini oli ulkomailla äitini kanssa, sain ajoitettua oman rakkauslomani siten että saimme extrapäiviä. Mutta kuten kaikella kivalla on tapana, se loppuu liian nopeasti. Miksi aika kuluu kuin siivillä kun on mukavaa? Jo pari päivää sitten mä harmittelin iltaisin, kun tunsin miten se inhottava ikävä taas hiipii luokseni, vaikka on vielä yhteistä aikaa muutama vuorokausi. Miksei pysty elämään niin hetkessä, että voisi keskittyä täysillä siihen kun olen rakkaani sylissä, enkä miettisi sitä että parin päivän päästä nukun taas yöni yksin? Onneksi rakkaani saa mut hyvin irtaantumaan ajatuksistani suutelemalla mua kovasti, juuri silloin en tunne ikävää.

Tänä aamuna eron hetki koitti jälleen. Me kävelimme pikavauhtia juna-asemalle, hän lähti saattamaan minua koska lemmikin lisäksi kantamuksia oli aika paljon. Pitäisi opetella pakkaamaan kevyemmin! Heti junan lähdettyä laitoin hänelle viestin, jossa kiitin saattamisesta, laukkujen kantoavusta sekä yhteisestä ajastamme, mistä olin nauttinut taas tosi paljon. Mietin että minulla on nyt jo häntä tosi kova ikävä... Hetken päästä hän muistutti minua siitä, että olemme tämän vuoden aikana saanut nauttia toisistamme extrapaljon, nimittäin 82,78% tästä vuodesta olemme nukkuneet vierekkäin! Kyllä, hän laski tilaston tästä, ällöttävän romanttista :D <3 Näin tilastoina kun sen näkee, tuo määrä näyttää tosi isolta ja tottahan se on, vuodenvaihteesta lähtien olemme saanut yhteistä aikaa järjestymään todella mukavasti. Mutta silti, silti ne päivät erossa on yhtä kipeitä ja inhottavan yksinäisiä, oli niitä sitten pari päivää, viikkoja tai kuukausia.

Kyllähän se arki on aivan erilaista kun saa olla yhdessä. Silloin kaikki se mistä on haaveillut erossa ollessa, käy toteen. Kun laitan ruokaa tai tiskaan, tunnen hänen huulensa niskassani ja kädet kietoutuvat minuun kiinni. (useimmiten se on kyllä hän joka hoitaa  tiskit mun luona :D)  Laitamme yhdessä ruokaa, mikä on välillä aikamoista koska hän syö kaikkea ja minä en. Mutta olemme onnistuneet välttymään kamalilta kriisitilanteilta keittiössä. Me mennään yhdessä pelaamaan biljardia, hän tulee mukaani kun vien hoitokoiran koirapuistoon. Hän on mukana arjessa lapsiviikoilla, osallistuu ja on apuna. Lapseni nauttii kovasti hänen seurastaan. Iltaisin kun lapsi nukkuu ja sytytän kynttilöitä, otan kupin teetä ja menen sohvalle katselemaan elokuvaa tai televisio-ohjelmaa, minun ei tarvitse olla yksin vaan voin käpertyä hänen viereensä. Ja kun sammutamme television, paras asia maailmassa on kun saan hänet päälleni--- nukahtaa hänen viereensä.

Tästä sain nauttia vuodenvaihteen, kunnes hän lähti kotiinsa etelään ja olin taas viikkoja ilman hänen seuraansa. Onneksi lasku yksinäisyyteen oli pehmeä, lähdin samaa matkaa koulutusreissulle toiselle paikkakunnalle kun hän lähti kotimatkalle. Viikonlopun vietin mielenkiintoisissa meiningeissä ja kun tulin kotiin, alkoi lapsiviikko. Kyllähän sen huomasi miten arki oli erilaista kun oltiin kahdestaan lapsen kanssa. Etäsuhteen karu puoli iskeytyi vasten kasvoja, kun lapsi lähti isäviikolle. Sitten olin yksin. Helposti alkaa täyttää arkea projekteilla ja kiireillä, jotta ei ehtisi kaivata niin paljon. Koittaa väsyttää itsensä jotta iltaisin nukahtaisi heti sänkyyn mennessä, ettei tarvitsisi ajatella miten tyhjältä sänky tuntuu kun oon siinä yksin.

Ja sitten kun se kova ikävä iskee, ei siihen meinaa auttaa mitään. On ihan raasufiilis ja harmittaa, ei oikein mikään huvita. Illat on pahempia, ainakin minulla koska kärsin pahasta unettomuudesta joten minulla on öisin paljonkin aikaa tuntea ikävää, koska uni ei tule.

Etäsuhde on haaste.

Se matkustus ja yhteisen ajan järjestäminen on oma hommansa, etenkin kun noin vain matkalle lähtö ei onnistu näin pitkän välimatkan takia. Myös pitkää aikaa en voi olla putkeen pois kodistani, koska vuoroviikoin lapsi on luonani. Mutta aina voi suunnitella, säästää rahaa ja järjestellä asioita matkustusta varten.

Jotenkin tuntuu, että etäsuhteessa täytyy myös luottaa jotenkin enemmän ja käydä keskusteluita etenkin itseni kanssa luottamukseen liittyen. Ei se rakkaus katoa vaikka välissä olisi valtameri, jos siihen suhteeseen ollaan sitouduttu. Mutta miksi se on muka vaikeampaa luottaa omiin tunteisiin kun toinen on kaukana? Minä luotan rakkaaseeni, enkä meidän suhteessa vietä yksinäisiä iltojani miettien löytääkö hän jonkun toisen. En usko että poikaystävänikään murehtii moisia asioita kun hän on yksin. Kummatkaan meistä ei ole vaatinut toiselta mitään mutta molemmat on tehnyt selvästi sen miten vakavissaan on tämän suhteen kanssa, joten ei ole tarvetta pelätä menettävänsä toisen.

Ehkä suurin pelko/inhottavuus/mitänäitänyton etäsuhteessa minun kohdallani on se, että haluaisi jakaa arkea toisen kanssa, mutta ei voi. Ja ehkä jotenkin pelkää että elämää menee ohitse ennen kun sitä ehtii yhdessä kokea? Ehkä syynä on ne normaalit odotukset/toiveet  mitä parisuhdetta miettiessä voi tulla mieleen, kuten vaikkapa yhteinen koti, lapset, ym.. ? Eli onko "biologinen kelloni" sekä yhteiskunnan normaalit odotukset ja paineet syypää siihen, miksi tuntuu tältä? Itse tykkään saada omaa aikaa ja yksityisyyttä joten ajattelin joskus kun olin nuori ja tietämätön :D että etäsuhde ei olisi ehkä hullumpi vaihtoehto, mutta nyt kun tätä on vuosia harrastanut, niin voin sanoa että jos tuon välimatkan saisi taiottua pois, olisin tosi tyytyväinen!

Yks lähdön hetki eräänä kesänä <3
(kuva: Noora)
Kova ikävä on merkki vahvoista tunteista.

Mä olen oppinut vuosien mittaan luottamaan paremmin omiin tunteisiin ja tunnistamaan milloin ajatuksissa on kyseessä oma epävarmuus. Nuorena alkoi kuumottamaan kun ihastuksesta ei kuulunut vähintään kerran päivässä, alkoi miettiä kaikkea kun epävarmuus iski. Nyt olen kasvanut, oppinut tuntemaan paremmin itseäni, omia tuntemuksia. Tunnen kumppanini, tiedän että hän ei harrasta päivittäistä tekstailua tai puheluita, mutta se on vaan hänen tyylinsä eikä se vähennä hänen tunteita minua kohtaan. Vaikka me ei soitella joka päivä  hyvänyönpuhelua, mä tiedän että olen hänen ajatuksissa iltaisin, kuten hän on minun.

Ehkä me joskus sitten saadaan nukahtaa ja herätä toistemme vierestä joka päivä. Sitä me molemmat halutaan. Siihen asti meidän pitää vain odottaa. Pitää nauttia täysillä niistä hetkistä kun saamme olla yhdessä ja suunnitella arkea niin että näitä hetkiä olisi mahdollisimman paljon. Vaikka tämä odottaminen on pääosin yhtä kitumista, se tuntuu jotenkin myös hyvältä.. Tuntuu hyvältä tuntea näin vahvasti jotakuta kohtaan, koska raastava ikävä on kova tunnetila ja kovia tunnetiloja kokee kun on kovin rakastunut. Ja aamuisin kun herään ja huomaan että hän on laittanut minulle viestiä missä kertoo miten mietti minua mennessään nukkumaan, hymyilen ja ikävä muuttuu pehmeämmäksi kaipaukseksi.

Toivottavasti pian pääsen taas viereesi rakkaani <3

Miten selvitä etäsuhteessa?

Mitä vinkkejä sulla on etäsuhteessa selviämiseen? Miten ikävää karkotetaan? Miten voi olla läsnä arjessa kun toinen on kaukana? Mielipiteitä ja kommentteja voi jättää kommenttikenttään tähän postaukseen.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Pitääkö olla huolissaan?

Mä tykkään elämän pohtimisesta ja mun all time lemppari paneelikeskusteluohjelma on Pitääkö olla huolissaan, jossa ratkotaan katsojien huolia huumorilla maustettuna. Panelistit on aivan mahtavia ja ohjelmassa kuulee kyllä kaikenlaisia huolia. Ohjelmaa katsoessa huomaan, etten selvästi ole yksin huolissaan asioista. Se on helpottavaa tietää, että on kohtalotovereita.

Mä päätin kirjata tähän blogiini muutamia huolenaiheita, joita oon pohtinut. Jos jollakulla on vastaus mun huoliini, jätä se kommenttina kiitos!

(kuva: täältä)

Pitääkö olla huolissaan...

...kun lasta alkaa ärsyttää ja se menee kiukulla omaan huoneeseen lyöden oven vanhemman nenän edestä kii, näyttää äiti oven läpi lapselle keskisormea?

...kun ottaa puhelimen käteen katsoakseen kellonajan, katsoo kelloa ja laittaa puhelimen taskuun mutta tajuaa samantein, ettei ymmärtänyt näkemäänsä numerosarjaa ja joutuu katsomaan kellon heti uudestaan?

...jos useita kertoja päivässä kävellessä huoneen poikki yhtäkkiä pysähtyy, kun on totaalisesti unohtanut mitä olikaan tekemässä?

...kun televisiokanavilla surffatessa hetkeksi jättää Jersey Shoren kaltaisen realityshown näkymään, ja tajuaa yhtäkkiä katsoneensa sitä kokonaisen jakson, vaikka kyseisessä ohjelmassa ei ole yhtään mitään miellyttävää?

...jos ei pysty nukahtamaan hiljaisuuteen vaan on pakko kuulua jotain ääntä, esimerkiksi radio hiljaisella tai jotain rauhoittavaa musiikkia?

...jos muistaa ulkoa kaikki 150 alkuperäistä Pokemonia, muttei muista kertotauluja?

...kun tekee järkyttävän kovasti mieli syödä Hesburgerissa kerrosateria, mutta sen syömisen jälkeen tuntee olonsa huonoksi henkisesti sekä fyysisesti, mutta siitä nähden tekee sen taas jonkun ajan päästä uudestaan?

...kun monta kertaa keskustellessa muiden kanssa ei ymmärrä mitä toinen sanoo, mutta kun kysytään ymmärsinkö, vastataan kyllä ja keskustelun edetessä nyökytellään päätä niinku muka ymmärtäisi mitä toinen puhuu?

...jos katsoo joka päivä Ylen aamu- sekä iltauutiset, eikä silti oikein ymmärrä mitä SOTE käytännössä tarkoittaa?

...jos osti yli kaksi viikkoa sitten Dumle-karkkipussin, ja se on edelleen avaamattomana?

...kun pitäisi kirjoittaa huolia paperille, huolestuu ettei keksi tarpeeksi huolenaiheita?

Mistä sä mietit pitäisikö olla huolissaan?
Jätä vastaus kommenttikenttään! :)

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mustavalkoinen Helsinki

Olen ollut vajaa pari viikkoa Turussa. Eilen päätin lähteä päiväreissulle Helsinkiin näkemään ystäviä. Tarkoitus oli lähteä pyörimään pitkin pääkaupunkia ja valokuvaamaan. Näinhän me sitten tehtiin! Oli kiva nähdä ystäviä pitkästä aikaa. Toisen kanssa aika meni valokuvausreissuun, hampurilaisiin ja levykauppoihin. Sitten kävin vielä tapaamassa toista ystävää ja hänen perhettään teekupposen merkeissä.

En ole aikaisemmin kuvannut suoraan mustavalkoisena, mikä teki kuvaamisesta mielenkiintoista. Mustavalkoisuus tuo aivan erilaisen fiiliksen valokuviin ja oli kyllä kiva kokeilla. Täytyy koittaa useammin! Tähän loppuun muutama kuva reissusta.


Joki Tikkurilassa
(kuva: Noora)



keskustasta
(kuva: Noora)

(kuva: Noora)



Nyancat <3
(kuva: Noora)

Rautatientori
(kuva: Noora)

Tyttö aukiolla
(malli: Emma Lahtinen, kuva: Noora)

Kampissa
(kuva: Noora)

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Vuoroviikoin vanhemmuutta, päivittäin äiti

Eilen illalla soitin koululaiselleni. Hänen matkansa minun äitini kanssa oli päässyt alkuun ja he olivat yöbussissa matkalla etelään. Kyselin jännittääkö huominen lento, ei kuulemma jännitä ja lento kestää vain kaksi tuntia. Hän kuulosti iloiselta ja tiedän hänen olevan innoissaan matkasta. Koululainen on päässyt äitini kanssa ennenkin pappaa katsomaan ulkomaille, joten lentäminen ja reissaaminen on hänelle tuttua. Muistutin matkapäiväkirjan tekemisestä ja varmistin onko kännykän laturi mukana. Hän harmitteli kun hänen tunnuksensa ei toimi enää jossain kännykkäpelissä. Koitin lohduttaa ja toivotin hyvää matkaa ja hyvää yötä, lupaan soittaa ennen lentokoneen lähtöä.

Puhelun jälkeen purskahdan itkuun ikävästä. Pikkuiseni on lähdössä ulkomaille. Hän on äitini seurassa, eli maailman parhaassa hoidossa eikä minulla ole mitään järkevää syytä pelätä mitään. (muuta kuin kaikki mahdolliset pelottavat skenaariot lentokoneen tippumisesta alkaen..) Pelkään asioita joille en yksinkertaisesti voisi mitään tehdä, en vaikka olisin lapseni vieressä. Huokaan syvään kun ei muu auta. Tiedän että kaikki menee varmasti hyvin. Mutta miksen osaa kääntää aivojani "mutsi lomalla"-tilaan nyt ja olla huolehtimatta?

(kuva: täältä)

Kerran eräs tuttavani kyseli kuulumisiani. Vastasin silloin että on lapsivapaa viikko, koska koululainen oli kyseisen viikon isänsä luona. "Nythän sinulla on vapaaviikko vanhemmuudesta sekä velvollisuuksista sitte, nauti!" tuttavani sanoi. Lapsettomalle ihmiselle se varmaan näyttää siltä. Viikkoon ei tarvitse vahtia, kasvattaa ja opettaa lasta elämän taitoihin.

Mutta eihän se niin mene.

Vuorovanhemmuudessa ei toimi "poissa silmistä, poissa mielestä" tyylinen ajattelu. Ei ainakaan minulla. Toki minulla on silloin aikaa enemmän tehdä omia juttuja ja suunnittelen reissut näille parittomille viikoille, kun lapsi on isänsä luona. Ehkä käytännön asioita kuten aamupuuron keittämistä, harrastuskassin pakkaamista sekä läksyjen tarkastusta ei tällä viikolla ole, mutta kaikki muu vanhemmuuteen liittyvä on silti läsnä. Sitä pohtii joka päivä mitä lapselle kuuluu, onko tapahtunut iloja tai suruja, miten koulussa menee. Mielessään halaa ja suukottaa pientä rakkauttaan samalla kun laittaa hyvänyön tekstarin ja aamulla huokaa syvään kun syön aamupalan yksin. Siivotessa käy lapsen huoneessa, hieman siirtelee tavaroita. Vaihtaa pussilakanat ja pyyhkii pölyt samalla kun siivoan muuta asuntoa. Käyn järjestelemässä pehmolelut paremmin sänkyyn niinä öinä, kun lapsi ei ole omassa sängyssään ja voisin peitellä hänet paremmin.

Sunnuntai on minulle vuoroviikoin iloinen sekä surullinen tapahtuma. Toisena sunnuntaina on iloa ja naurua, onnellisuutta kun saan halata lastani ja tiedän että meillä on koko viikko aikaa  touhuta yhdessä kaikkea kivaa. Ja sitten toisena sunnuntaina kun eron hetki taas koittaa.. se on joka kerta yhtä tuskallista. Aina sitä toivoo että se ei tekisi niin kipeää ja ajattelee että ehkä se tästä ajan kanssa, mutta ei. Ihan yhtä perseestä se on joka ikinen kerta. Vaikka se on hyvä että koululainen saa nauttia elämästä molempien vanhempien kanssa, vaikkakin vuorotellen, tulee silti sunnuntaisin kun hän lähtee isälleen suru. Ois helpompaa jos voisi vaan unohtaa viikoks toisen, mutta kun eihän se niin mene. Ei äitinä olemista voi kääntää off-tilaan vuoroviikoin.

Ikävän määrä on valtava joka päivä. Onneksi on puhelimet millä viestiä ja soitella. Välillä soittaessani koululaiselle mua hymyilyttää kun yritän kysellä kuulumisia ja kertoa miten kova ikävä on, ja koululainen sanoo "joojoo" ja toivoo joko pian voitais lopettaa, kun hänellä on nyt joku leikki kesken serkkunsa kanssa. On se jo niin iso poika, vaikka se on mun pieni aina.

Vaikka äitinä saan omaa aikaa, on vanhemmuus kokoaikainen olotila ja työ mitä tehdään 24/7. Työ mikä kestää koko minun loppuelämäni aina viimeiseen hengenvetooni asti. Ja tämä työ on henkisesti rankinta ikinä, mutta se antaa myös todella paljon. Äitiys on parasta mitä olen koskaan kokenut.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Asioita joita en tajuu blogeissa

Tänään pomppiessani blogista toiseen törmäsin Milla T:n postaukseen, jossa hän kirjoitti asioista joita ei ymmärrä blogeissa. Huomasin että ihmetykseni tiettyjen blogissa olevien asioiden suhteen oli osaltaan aika samanlaisia kuin Millalla ja se innoitti minua tähän postauksen kirjoittamiseen.

Vaikka blogimaailma on minulle tuttujuttu koska olen blogannut reilu vuosikymmenen aikana enempi ja vähempi aktiivisesti, on blogit muuttuneet aika paljon vuosien varrella. Edellisestä aktiivisesta blogistani on aikaa pari vuotta ja nyt huomaa miten paljon erilaisia blogit ovat nykyään. Koska tämä kyseinen blogini on aivan uunituore, olen hyvin innolla taas blogimaailman meininkejä tutkimassa ja jotenkin kun blogi hakee vielä suuntaviivoja tyyliltään, on tullut tutkittua blogeja laidasta laitaan viime aikoina hyvin paljon. Täytyy sanoa, että moni asia siellä minua ihmetyttää!
Tässä nyt alkuun muutama asia.

(kuva: täältä)


It's all selfie pics ~ Oon törmännyt tosi monessa blogissa siihen, että postauksen kuvitus on täysin selfieitä. Usein jopa sama kuvakulma/tausta/kuvauspaikka/kuvaustilanne. Harrastan valokuvausta joten sen verran ymmärrän että samasta paikasta voi saada useita kivoja kuvia jne, mutta monesti se selfiekuva ei liity millään tavalla postauksen tekstiin. Tajuun kyllä ne "asupostaukset" (en oikeesti tajuu) että niihin kuuluu selfiet koska esitellään asuja, mutta silloin niillä kuvilla on joku pointti. Jos siitä kuvasta ei välity minkäänlaista yhteyttä siihen tekstiin, nii en tajuu.

Snapchat/Instagram kuulumisetpostaus ~ Mä en lue näitä ollenkaan. Jos mä seuraan jonkun blogia, mä näen hänen instagramin myös enkä tarvitse uusintaa näistä kuvista kuvatekstien kera enää blogissa. Tässäkin toki se, että esimerkiksi minä lisään paljon kuvia instagramiin ja saatan joskus käyttää samaa kuvaa postauksessani tietenkin. Mutta sellaiset "instagram kuulumiset" missä pointti on vaan näyttää ja selittää viikon instakuvat uudelleen, niin en tajuu. Snapchatista en ees ala puhumaan... *mutinaa*

"7+1" asiaa plussaa ~ TÄMÄ! Jos kirjoittaa 7+1 asiaa mitä rakastan -postauksen, nii minkä ihmeen takia ei voi kirjoittaa suoraan 8 ?? Jotkut sanoivat, että Google pitäisi enemmän parittomista numeroista hakuhommissa? (jos tää on totta niin ois kiva lukee tästä lisää jostain).. ja yksi selitys oli kanssa että sillä haetaan sellaista "saat boonuksena yhden jutun seitsemän lisäki" efektiä lukijoille, mikä tälleen pikku merkonomin ja markkinoinnista kiinnostuneen korvaan makes sense silleen periaatteessa joo. MUTTA mua ärsyttää muutenkin kaupallistuminen ja kulutusjuhlallisuudet niin onko blogit sitte niin kaupallistuneet että ei voi kirjoittaa mun 8 asiaa mitä rakastan vaan on pakko laittaa tolleen 7+1 houkutellakseen lukijoita? En tajuu.

Ei elämisen merkkejä ~ Mä ymmärrän sen että kun kuvataan kotia tai yleensä arkea blogiin, valokuvia suunnitellaan niin että ne on mahdollisimman hyviä kuvia. Kuvakulmat on tärkeitä tottakai. Mutta miksei esimerkiksi lapsiblogeissa oteta koskaan kuvia siitä lastenhuoneesta kun siellä on just leikitty? Vaan kaikki lelut ja tavarat on hyllyillä nätisti, kirjat siivossa pinossa pöydällä tai hyllyssä. Ei näytä yhtään siltä että olisi lapset juuri ollut leikkimässä. (ja kaikki vanhemmat nyt tietää että ei se lastenhuone säily juuri siivotun näköisenä minuuttiakaan kun lapsukaiset sinne päästää irti :D). Tähän liittyen oon ihmetellyt että eikö niissä kodeissa asuta kun ne näyttää aina jostain sisustusmainoslehtisen mainoskodeilta? Vai onko kaikki bloggaajat niin hyvätuloisia että on rahaa ostaa sisustuslehtimäinen koti?

ja seuraava kohta liittyy tuohon edelliseen ihmetykseen myös,

"Kulissien takana" eli todellista arkea ~ Näitä postauksia näkee eniten tuollaisissa kauniin valkoisissa lifestyle-blogeissa. Postauksessa luvataan että nyt kuvataan ihan tätä mun arkea mitään kaunistelematta ja näytetään kotia juuri sellaisessa kunnossa kuin se kuvaushetkellä on. No ei varmasti näytetä! ..tai sitten ne kodit on tosiaan sellaisia mainoskoteja missä ei ketään asu. Tähän samaan kategoriaan menee "minä ilman meikkiä" jutut. Kuten jo tuolla aiemmin sanoin, toki tajuan että ihmiset haluu että koti näyttää ihanalta ja oma naama näyttää kauniilta blogissa, mutta miten sitten niin arkisista asioista kuin bloggaaja ilman meikkiä tai lastenhuoneesta jossa on pari leegopalikkaa lattialla (eli siellä asuu lapsia!) tehdään sellainen suuren paljastuksen tuntuinen postaus? Jos mä tekisin tuollaisen postauksen ja kuvaisin tätä kotia nyt siinä kunnossa kun se on, niin kauhisteleeko ihmiset sitte ku näkee että täällä on pyykkiä kuivaustelineellä, pullokassi eteisessä ja lastenhuoneessa leluja lattialla sekä mun muistiinpanovälineitä ja palapeli olohuonetta pitkin? Ku eikös se sitte ois sen postauksen tarkoitus? Näyttää mimmoista se arki todella on? Mä ainaki tykkäisin että blogeissa oltais aidosti sitä mitä ollaan :) En tarkoita että täytyy kuvata paskaisia astioita tai muuta sellaista, mutta ei esimerkkinä se leluista sotkuinen lastenhuone oo mielestäni mikään suuri paljastus, se on elämää :)

Mitä asioita sä et tajua, tai ihmettelet blogimaailmassa?
Heitä kommenttiboxiin mielipiteitä! :)

torstai 5. huhtikuuta 2018

Haaveissa parvekepuutarha

// Tässä bogipostauksessa yhteistyössä Klinger //

Minä olin aikamoinen viherpeukalo muutama vuosi sitten. Hankin chilejä, paprikoita, tomaatteja, kaikenmaailman yrttejä sekä kasveja parvekettani koristelemaan. Pidin siitä, vihreydestä parvekkeellani. Minun pikkuinen viidakkoni, joka ei pelkästään näyttänyt mielestäni kivalta, mutta tarjosi minulle kesän mahdollisuuden ottaa ruokaa ja mausteita niinsanotusti "omasta pellosta poimittuna".


Parvekkeeni kesällä 2013
(kuva: Noora)

Olen jo pitkään pohtinut tekeväni myös tälle kesälle jonkunlaista parvekepuutarhaa. Tai sitten kesämökille kunnon palstatilaa ja sinne sitten. Siinä on vaan se huono puoli, ettei sinne pääse kastelemaan kasveja ihan niin usein jos me kaikki ollaan töissä kesällä. Joten siksi ehkä pähkäilen enemmän sellaisen pienen parvekepuutarhan perustamista!

Parvekepuutarhassa tavoitteeni on saada tuoreita yrttejä ruokapöytääni sekä vihreyttä ja hyvää tuoksua kotiini. Toivottavasti heti reissuni jälkeen kesätyökuviot alkaisi selvitä, ja pääsee suunnittelemaan tarkemmin tätä parvekepuutarhan tekemistä. Onhan kevät jo pitkällä!

Meinaatteko te lukijat tehdä jotain puutarhurointia tänä keväänä?
Mua kiinnostaa kuulla kovasti muiden parvekepuutarhureiden suunnitelmista! Heitä vaikka tonne kommenttikenttään sun vinkkisi ja suunnitelmasi :)


Sain käsiini Klingerin uuden E-kirjan nimeltään: Puutarhan ja parvekkeen hyötykasvit ja trendit.
Se on puutarha- ja parvekesuunnittelua käsittelevä opaskirjanen, joka sisältää mm. Katsaus puutarhatrendeihin, Kymmenen helposti kasvatettavaa hyötykasvia, Niksejä ja vinkkejä luomupuutarhanhoitoon, Tee se itse -projekteja ja tee perässä -ohjeet sekä Kotitarveviljely aloittelijoille.
  
Jos kirja alkoi kiinnostaa, mene osoitteeseen https://www.klingel.fi/puutarhaneuvonta-hyoetykasvit/ 
ja lataa kyseinen e-kirja ihan ilmaiseksi itsellesi! :)

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kun miniteini jotain unohti

Minun pieni koululaiseni on alkanut muistuttaa yhä enemmän ja enemmän murrosiän piinaamaa miniteiniä. Monista tilanteista tulee yhtäkkiä "räjähdysherkkiä" ja sitten luvassa on se tuttu angstinen itkupotkuraivo.  Ja sitten muutamia hetkiä myöhemmin, ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kiukku on tiessään! Sen aikaa että tulee vastaan seuraava asia joka ärsyttää. Ja oh boy niitähän tuppaa olemaan paljon! ;) Tuntuu että olen tuon miniteinin kanssa kuin miinakentällä. Koko ajan räjähtelee!

Tässä Miniteinin purkaukset-jaksossa teemana on unohtaminen. Lasta harmitti jo tarpeeksi ettei saanutkaan lupaa mennä kaverin luokse suoraan koulusta, kun oltiin sovittu että suoraan kotiin läksyjä tekemään. Mutta sitten kun läksyjen tekoa aloitettiin, huomasimme erään asian.

Matematiikan kirja on jäänyt koululle!

Miniteinin työvälineet
(kuva: Noora)

Noh, unohduksia sattuu aikuisillekin eikä tässä mitään hätää, ajattelin. Asiahan korjaantuu sillä, että lapsi käy hakemassa kirjan koulusta nopeasti, niin pääsee tekemään sitten läksyjä. Matkaa koululle ei ole pitkästi eli aikaa ei mene paljon, joten eihän tässä mitään ongelmaa ole? (Tässä kohtaa kaikki lukijat joilla on teini-ikäisiä lapsia, varmaan virnuilevat että "niinhän sitä luulisi".. :D) Ilmoitin lapselle että hänen täytyy hakea kirja, joten ei muuta kuin ulkovaatteet päälle ja hakemaan! Mä laitan sillä välin pari laskua maksuun ja sitten ruokaa, päästään tekemään esitelmää sitten kun lapsi tulee ja on matikanläksyt tehty.

Seuraa syviä turhaantuneita huokauksia. Pikku hiljaa hän matelee kohti eteistä. Tuolla se potki kenkiä jalkaansa maata vasten parikymmentä minuuttia. Välillä dramaattisesti valui pitkin seinää nurkkaan makaamaan. Mökötti hautautuen kypärämyssynsä sisään. Potki kenkiinsä, heittikin ne jo jalasta pois (tähän olisin halunnu sanoo että olikohan tuossa nyt järkeä ku työllä ja vaivalla sait ne jalkaan, mutta ajattelin että parempi olla hiljaa).  Koitin kannustaa, lopulta sanoin ettei nyt auta mikään, vaan jos kirja unohtuu, se pitää hakea. Etenkin kun on läksyjä huomiseksi. Ei, en voi auttaa mitenkään, muuta ku sua kannustaa ja kertoa että mitä nopeemmin menet, sen nopeemmin oot takas himassa. Ja ei, se väliovikaan ei voi auttaa, joten sen ryskyttäminen seinää vasten ei myöskään auta mitään. Vaan nyt on mentävä, koulun vikat oppitunnit loppuu arviolta 40min päästä, joten menehän niin ehdit varmasti.

Tätä dramaattista episodia oli kestänyt noin 22 minuuttia. Plus tietysti ne lattialla hiljaa mökötykseen menneet minuutit. Sitten se lähti, tietenkin ovet paukkuen. Katselin parvekkeelta uhmaa puhkuvan miniteinini menoa. Siellä se mateli, ja potki lumikökköjä mennessään... *huokaus* :))

Voih kyllähän minä muistan miten teini-iän tullessa kaikki vitutti, etenkin omat mokat jotka piti itse korjata. Ne oli ehkä kaikista pahimpia. So I feel you my dear child, I feel you.

äidin iltaraamattu, jospa sieltä löytyy johdatusta
(kuva: Noora)

Nooh, onneksi kaikki ei ollut menetetty. Viimeinkin lapsi tuli kotiin, JEE! matematiikan kanssa. JEEE! Kiukku oli varmaan jäänyt lumipyryn pyörrytyksiin, koska kotiin päästyään ei ollut enää mitään hätää. Päästiin syömään, tekemään läksyt ja esitelmää aloitettiin. JEEEEEEEEEE! Ilta meni mukavasti, nukkumaanmenoaika lähestyi.

Kävin hänet peittelemässä. Kehuin että kiukusta huolimatta huolehti omasta hommastaan. Kerroin miten kivaa oli tehdä yhdessä esitelmää. Miten mukavalta tuntuu että lapsi ymmärtää syyn miksi käskin hänen hakea kirjansa. Hän ymmärsi, oli jopa vähän nolona jalan polkemisesta. Sanon ettei se mitään, ja selitän vähän tunnemyrskyistä ja teini-iästä. Toivotan hänelle hyvää yötä.

Yhtäkkiä lapsi ottaa puheeksi surullisen asian. Tulee itku. Menen lohduttamaan, selitän miten ensimmäisen oman lemmikin poismeno on surullinen asia, ja sitä saa surra, saa itkeä. Se tulee hänelle usein mieleen, oman lemmikkihiiren kuolema. Tapahtumasta on useita kuukausia ja hiirulainen sai meillä hyvän ja pitkän elämän ja kuoli sitten vanhuuteen, mutta toki se tuntuu pahalta. Puhun että tiedäthän miten hiirulaisella on nyt hyvä olla, vanhuuden kivut ei enää sitä häiritse. Lapsi nyökkää ja pyyhkii kyyneleitään. Peittelen hänet paremmin ja jään silittelemään hänen päätään, kunnes  hän nukahtaa. Mun pikkuiseni, joka päivällä uhkui teini-iän kipuilua, oli taas minun pieni rakas 10vee lapsukaiseni. Niin pikkuinen ja herkkä.

Pysy pikkuisena rakkaani, sulla on kaikki maailman aika kasvaa, eikä minkäänlaista kiirettä <3

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Vauvantuoksuinen viikonloppu

Ajattelin kirjoittaa vähän pääsiäisviikonlopun kuulumisia. Tässäpä nämä, kuvien kera, olkaa hyvät! Mun viikonloppuni koostui bloggaamisesta, hyvästä seurasta sekä ruuasta sekä leffoista. Ja pääsin käymään saunassa, joka on aina mukavaa! Viikonloppu oli hyvin vauvantuoksuinen, koska hengasin paljon pikkuisen tätitettäväni kanssa. :)  Ja no, söin mä pari kindermunaakin joten siinä tuli sitten tätä pääsiäisteemaa toteutettua.

pikkuinen leikkipuuhissa <3
(kuva: Noora)

Siskoni vauva, minun tätitettäväni, joka syntyi joulukuussa, on kasvanut hurjasti. Kun oma lapsi on jo 10-vuotias koululainen, on ilo kokea vauvaelämää läheltä jälleen. Tässä saa todellakin ne vauvaelämän parhaat puolet, kun vauva ei ole oma! :D Siispä nautin täysillä vauvan hoitamisesta, etenkin kun tiedän että jos kyllästyn siihen, voin lykätä ipanan äitinsä syliin hehe.

Vauva on alkanut höpöttää omaa guuguugaagaahuuu kieltään, se hymyilee ja ottaa kontaktia yhä enemmän ja enemmän. Siskoni huomautti että vauva juttelee kuulemma minulle tosi paljon, verrattuna siihen miten se vaikka juttelee siskolleni. Nauroin että me ollaan molemmat tuollaisella guuguuhuu-taajuudella, niin tulee höpötettyä ;D

Meillä oli pieni episodi muutama viikko sitten, että minun naamani ei miellyttänyt vauvaa, ei sitten millään. Aivan törkeä huuto alkoi aina kun täti pamahti paikalle! Onneksi tilanne on rauhoittunut, ja eilen kun toin vaunulenkin jälkeen vauvan mun luokse, riisuin ulkovaatteista ja olin ensimmäisenä edessä kun hän avasi silmänsä, sain iloista sätkimistä sekä ihanan hymyn. Joten pahin vierastus on tällä hetkellä ohi, ainakin minun kanssani.

Odotan innolla että pikkuinen tuosta kasvaa. Haluun opettaa sille kaikkea kivaa ja jännää. Se on ihmellistä katsoa miten pienen ihmismielen aivot oikein raksuttaa hänen tutustuessaan uusiin asioihin.

Ai onko minulle iskenyt vauvakuume tuon pikkuisen takia?
Arvatkaa pari kertaa... :D

Ihmisvauvoja meille ei olla suunniteltu, mutta perheenlisäystä toivomme pienen frettipoikasen merkeissä tänä kesänä! Olemme pentujonossa olleet jo tovin, koska kun tuo meidän kotihilleri saapui noin vuosi sitten, päätettiin jo silloin, että kyllä lajitoveri meille vielä tulee. Toivotaan että tämän kesän pennuista löytyisi meidän laumaan uusi kaveri. Mutta tästä lisää myöhemmin ;)

Se vauvoista, ehkä palaan niihin omassa postauksessa myöhemmin.
Viikonloppuna tuli tehtyä muutakin, kuin vain nuuhkittua vauvantuoksua!

alkupalana lohta
(kuva: Noora)
jälkiruokaa
(kuva: Noora)
(kuva: Noora)

Olin hengannut himassa tietokoneen ruutua tuijottaen jo kauan, joten päätin lähteä äitini mukana siskoni luokse perjantaina. Äiti oli menossa siskon vauvaa vahtimaan ja mietin että siskonpojan kanssa touhuaminen olisi hyvää vaihtelua bloggaamiseen ja koneella istumiseen. Me päästiin äidin kanssa siskoni luokse, hän oli lähdössä poikaystävänsä kanssa ulos syömään ja he kutsuivat minut mukaan. Päätin lähteä, siitä olikin aikaa kun viimeksi oon ollut ulkona syömässä. Syömässä käytiin, oli mukavaa! Sitten käytiin juomassa yhdet drinkit, ja lähdimme kävelemään takaisin siskoni luokse.

Lauantaina olimme äitini kanssa siskoni luona kokkaamassa. Tai no, äiti kokkasi ja minä viihdytin vauvaa ja kävin nukuttamassa sen vaunulenkillä. Ruuaksi meillä oli vaikka mitä herkkuja, mistä yläpuolella visuaalista vihjettä! Ennen ruokaa ehdittiin käydä saunassakin.

Illalla katsottiin elokuvia. Harmitti kun yksi mun lemppari-anime Henkien kätkemä alkoi televisiosta, mutta tekstityksen kanssa oli ongelmia ja mun japanin kielitaitoni on aika heikko... Jätettiin leffa sitten kesken ja lupasin näyttää tämän siskolleni joskus myöhemmin. Kyseinen anime on todellakin katsomisen arvoinen, suosittelen lämpimästi kaikille!

olihan meillä myös suklaaherkkuja
(kuva: Noora)

Myöhemmin mutsi lähti yövuoroon ja mä saisin hoitokoiran yökylään. Kävelimme myöhään illalla kotiin täysikuun valossa, oli todella kaunista. Matkalla nähtiin musta kissakin, joten ainakin suklaata, "noidan kissa" ja täysikuu osui tälle hyvin tähän pääsiäisviikonloppuun ;)

Kun tulin kotiin, vaihdoin muutaman sanan rakkaani kanssa irkissä. Hän osti minulle junaliput, joten ensi viikolla kutsuu Turku! ;) Olen odottanut niin kovasti hänen luokseen pääsemistä (koska ollaanhan tässä oltu erossa jo muutama viikko taas :D) ja ystävieni näkemistä. Myös meidän fretti lähtee mukaan, sekin pääsee sitten ystäväni luokse vähän sosiaalisoitumaan muiden näätien kanssa.

Sunnuntaina nautittiin aurinkoisesta säästä siskoni kanssa vaunulenkillä. Katsottiin elokuvaa ja touhuttiin vauvan kanssa. Sunnuntaina alkoi myös "lapsiviikko" ja rakas 10-vuotiaani tuli isänsä luota luokseni.

Että sellainen viikonloppu!
Mites teidän pääsiäinen meni? :)

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Kaikki kuolee joskus

Pitkäperjantain teema minulla oli kuolema. En siis tarkoituksella pitänyt mitään kuoleman teemapäivää, mutta päivä pyöri tämän aiheen ympärillä. Radiosta kuuntelin muutaman ohjelman asiaan liittyen, ja päivän elokuvakin oli hyvin tähän teemaan liittyvä. Se sai minut miettimään kyseistä asiaa, johon minulla on aina ollut todella ristiriitaiset tunteet.

Aamupäivällä kuuntelin kun Yle Puheessa oli haastattelussa 12-vuotias tyttö, Eedit Patrakka ja aiheena oli kuolema ja läheisen menetys lapsen näkökulmasta. Eedit kertoi todella avoimesti ajatuksia kuolemasta, hän oli menettänyt syöpäsairaan pappansa jokin aika sitten. Herkisti minuakin, kun kuuli miten kauniisti Eedit puhui isovanhemmastaan vaikka herkistyi todella paljon. Reippaasti radiossa puhut  vaikeasta asiasta, rispektii sinulle Eedit. Hassua joutua myöntämään, että tuo 12-vuotias suhtautui kuolemaan paljon kypsemmin kuin minä.

Mun isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Vaikka tiedettiin, että hän sairasteli, tuli se tieto että lähtö lähestyy, todella äkisti. Muistan, kun veljeni soitti äidilleni eräänä iltana. Puhelun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja sanoi, että isä on nyt sairaalassa ja veli oli sanonut että jos sen haluaa elossa vielä nähdä, niin nyt pitää tulla. Mä lähdin matkaan kohti etelää heti seuraavana päivänä. 

Ehdin nähdä isän. Oli julmaa katsoa miten iso mies oli kuihtunut alle 60 kiloiseksi ja kasvot kellertivät maksan pettäessä. Hän tunnisti minut ensimmäisellä käynnillä, seuraavalla ei. Olin viikonlopun veljeni luona ja kävin päivittäin isää katsomassa, sisko ja äitini saapuivat myös viikonloppuna. Maanantaina aamulla äiti tuli herättämään minua ja kertoi, että isä oli kuollut aamulla.

Olin nähnyt kuolleen ihmisen ennenkin. Isäni äiti kuoli kun olin alle kouluikäinen. Kävimme hautausmaan kylmiössä häntä katsomassa. En ehkä oikein vielä silloin ymmärtänyt kuolemaa. Isän äiti näytti nukkuvalta, tosin hyvin haalealta ja ehkä jotenkin oudolta. Olin nähnyt hänet kyllä elävänäkin muutaman kerran, mutta läheistä suhdetta meillä ei ollut.

Isän kuolema oli ensimmäinen läheisen perheenjäsenen menetys. Tätä ennen oli suurin suruni ollut meidän perheen labradorinnoutajan kuolema muutamia vuosia aiemmin. Mutta isän kuolemaa mä jotenkin... en tiedä, ehkä sen käsittely jotenki jäi taka-alalle, koska en paljon sitä sitten itkenyt silloin, kun tapahtuma oli tuoreessa muistissa. Muistelisin, että ensimmäinen kunnon repeäminen itkuun isää muistellessa tapahtui vasta yli vuosi isän kuoleman jälkeen. Ehkä sitä ei halunnut muistella ja ajatella ku pelkäsi, että se tekisi vielä enemmän kipeää.

Nykyään muistelen isää aina välillä. Sytytän parvekkeelleni kynttilän isänpäivänä ja kuolleidenmuistopäivänä. Mietin, ettei isä koskaan nähnyt minun lastani, ei tavannut rakasta poikaystävääni, ei nähnyt että valmistuin ammattikoulusta. Mut se suru on muuttunut nyt kaipaukseksi jonka kestää. Saanko esitellä, Joe Black elokuvaa en sen sijaan kestä itkemättä vieläkään, se saa ajattelemaan isän poismenoa.


Minun rakas mummoni kuoli viime kesänä. Isovanhempi, kenen kanssa minulla oli äärimmäisen läheiset välit ja hän asui kanssamme monia vuosia, kun olin nuori sekä viimeiset vuotensa myöskin. Mummillani todettiin alzheimer, joka hänet sitten lopulta hautaan veikin. Hitaasti mutta varmasti mummi haalistui ja oli aina yhä enemmän muissa maailmoissa, kunnes alkoi mennä poissaolevaksi. Siskoni ja minun, sekä äitini nimien sekoittaminen keskenään muuttui siihen ettei hän enää meitä tunnistanutkaan. (en tässä postauksessa halua perehtyä tarkemmin alzheimeriin ja kyseisen taudin luonnehtimiseen, mutta olen tekemässä siitä joskus oman postauksen.)

Me olimme mökillä. Minä, äiti, poikaystäväni ja mummi. Mummin hengitys oli kuulostanut tavallista raskaammalta, ja koska se ei ollut mennyt ohi aamullakaan, lähdimme sairaalaan. Päätettiin myös, että tämä oli mummin viimeinen kerta kesämökillä jos se ottaa noin pahasti hänen voimilleen. No, niinhän se sitten olikin... Me pääsimme sairaalaan, lääkäri kertoi testituloksia ja tilanne oli selvä; nyt se on lähtö lähellä, mitä me haluamme tehdä? Olimme päättäneet, että koska tilannetta ei voi enää ns. korjata mitenkään, ainoastaan pitkittää väistämätöntä, sovimme lääkärin kanssa ettemme siirrä mummia kauas isoon keskussairaalaan. Lääkkeitä niin ettei ole kipuja ja läheisiä vierellä, se riittää.

Mä menin tupakalle, menin itkemään ulos. Vaikka tiedettiin silloin vuosia sitten että tämä sairaus mummin tulee sitten lopulta viemään ja olimme olleet valmistautuneita tämän hetken tulemiseen jo pari vuotta miltei, niin silti se iski lujasti vasten kasvoja, että tämä se hetki on ja se on tässä ja nyt. Poikaystäväni lohdutti minua. Menin hetken rauhoittumisen jälkeen mummin viereen. Juttelin hänelle, vaikka hän ei oikein ottanut kontaktia enää ja aivoissakin oli jo tapahtunut vahinkoa niin etten tiennyt olisiko hän voinut enää edes kommunikoida ääneen. Minä halasin mummoa, silittelin häntä. Minä jätin hänelle siinä kohtaa jo hyvästit.

Lähdettiin sairaalasta ja minä sekä poikaystäväni lähdettiin takaisin mökille. Äiti ja sisko sanoivat menevänsä päivystämään sairaalaan, jäävät sinne mummin luokse ja pitävät meidät infottuna. Mä olin jättänyt jo hyvästit koska tiesin etten enää mummia näe elossa, enkä halunnut mennä katsomaan kun se lähtö konkreettisesti tapahtuu.

Mökillä mulla oli tosi rauhallinen olo. Juteltiin mummista poikaystäväni kanssa. Hän lohdutti minua ja puhui miten hyvä asia tämä on. Koska mummia on hoidettu kotona niin kauan kun vaan voi, ja nyt hän joutui sairaalaan vasta kun lähtö on ihan lähellä. Koska siis pelättiin kauan että jos mummi joutuisi sairaalassa letkuihin ja sitten kitumaan siellä pitkiäkin aikoja. Jotenkin kun oli katsonut sitä miten alzheimer mummia kuihdutti ja vei koko ajan nopeampaa kohti kuolemaa, oli ehkä ajatus mummin lähtemisestä enemmänkin sellainen.. huojentava. Tiesin että hänen on jo aika päästä lepoon. Aamuyön ensimmäisenä tuntina siskoni laittoi minulle viestin, että mummi oli kuollut.


Nyt kun on menettänyt isän ja mummin (sekä pari läheistä ystävääkin) niin jotenkin on "tottunut" (en tiedä onko tmä oikea sana kuvaamaan tätä...?) että läheiset kuolee. Tai siis toki kuolee, kaikki kuolee. Mutta isän kuolema ehkä opetti sen, että mä voin selvitä läheisen kuolemasta, että ei siihen ikävään kuole itse. Mummin kuolema taas oli jollain tapaa helpotus koska oli tuskaa katsoa hänen kärsivän. Joten se taas toi ajatuksen, että kuolema on välillä hyväkin asia.

Oman kuoleman ajattelu on kuitenkin sellainen mitä en oo oppinu vielä käsittelemään. Tää on ollut ongelma mulle pienestä lähtien.

Multa ei oo koskaan peitelty kuolemaa, siitä on puhuttu suoraan ja avoimesti. Muistan kun katsoin joskus nuorena elokuvan Viimeisellä rannalla, ja sen surullinen loppu sai minut illalla itkemään. Itseasiassa itkin useasti koko yön kuolemaa peläten. Pelkäsin että jos äiti kuolee. Pelkäsin jos minä kuolen. Muistan miten silloin ajattelin kuolemaa tosi konkreettisesti. En voisi enää haistaa kukkia, maistaa jäätelöä, en voisi tuntea auringonsäteitä ihollani. Olisin ääneti mustassa tyhjiössä missä en näe mitään. Ehkä siksi pelkäsin kuolemista lapsena niin paljon, pelkäsin että ruumiini mätänemisen lisäksi mun henkinen olemus jäisi johonkin suljettuun pimeyteen ikuisiksi ajoiksi.

En mä ajattele olevani kuolematon, mutta mun on tosi vaikea vaan vielä hyväksyä asiaa. Ajattelen sen niin että maailma on niin kaunis ja tuntuu tosi surulliselta jättää tää paikka joskus. Mä en tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta jotenki se ajatus tyhjiöstä ja ikuisesti pimeydestä ei ole niin varmana päässäni. Mä ainakin haluun uskoa että kuolema on muuttumista, haluun uskoa että se on portti johonkin toiselle levelille. En usko että siellä on taivas, mutta edes jotain muuta kuin pimeyttä.

Jos puhun aiheesta jonkun kanssa, sanon monesti ääneen että mä kieltäydyn kuolemasta. Mua katsotaan pikkuisen säälivästi hymyillen. En mä tietenkään voi olla kuolematta omasta päätöksestäni, kyllä mä sen tiedän. Enkä minä tee hulluja ja vaarallisia asioita koska en muka kuole. Ehkä mä tolleen vaan lykkään asian käsittelemistä siihen että oon siihen valmiimpi.

Mä toivon että kun mä vanhenen, niin mä voin käsitellä tätä asiaa paremmin. Että mä sitten vanhana mummona olisin valmis kuolemaan, jopa toivoisin sitä sitten kun aika on. Mutta siihen on vielä aikaa.

Olipas tämä surullinen postaus! Pitäisikö lopettaa vähä kevyemmin? :)


Kuolemaan liittyvät asiat eivät aina ole surullisia, tämän huomasin pari päivää sitten kun tutkin minun Facebook asetuksiani. Löysin kohdan, jossa pystyin nimeämään muistosivuni hoitajan poismenoni jälkeiselle ajalle. Sisko oli mun luona silloin käymässä, ja nimesin hänet. Nauratti, antaa nyt pikkusiskolle pääsy mun sosiaalisen median tilille kun olen kuollut enkä voi mitenkään tulla estämään mahdollista sen hassuja kirjoitteluja sinne. Ja hyvä niin! :D En mä halua että mun kuolema on surullinen asia. Toki ihmiset saa surra, mutta mun toive on että me miettisivät mua ilolla. Siksi teimme siskoni kanssa toisillemme lupauksen. Kun toinen kuolee, toinen järjestää kunnon monttubileet. Siis nimenomaan bileet. Laulua, tanssia, yhdessäoloa. Katsotaan noloja valokuvia ja muistellaan kaikkea hassua mitä ollaan tehty elämämme varrella.

Suomessa hautajaiset on tosi kuivat juhlat. Mä edelleenkin haluan mun hautajaisiin jonkun pitkän tyypin pukeututeena mustaan viittaan, viikate kädessään. Viikatemies vilkuilisi kelloa ja pudistelisi päätään, aina näissä kestää. :D Mä toivon että mun läheiset osais nauraa sille, tietäis että vaikken mä oo enää fyysisesti läsnä, niin mun huumori ainakin on kuolematonta. ;)